Suomi on vuosikymmeniä yrittänyt ratkaista alueellisen kehityksen ongelmia ohjelmilla, tukipaketeilla, työryhmillä ja määräaikaisilla hankkeilla. Samalla yksi kysymys on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle: miksi alueilla, joiden pitäisi vastata omasta elinvoimastaan, on niin vähän todellista valtaa vaikuttaa siihen?
Suomen kannattaa ottaa tästä oppia Euroopan menestyneistä kansakunnista. Sveitsi on ilmeisin vertailukohta, mutta myös Saksan liittovaltiorakenne osoittaa, että vahva kansallinen valtio ja vahva alueellinen itsehallinto voivat toimia rinnakkain. Puola puolestaan muistuttaa, ettei taloudellisen kehityksen tarvitse rakentua yhden keskuksen ympärille. Sen kasvua ovat tukeneet vahvat alueelliset keskukset, erityistalousalueet ja alueiden keskinäinen kilpailu, vaikka maa ei olekaan liittovaltio.
Suomessakin olisi aika kysyä, tarvitseeko Helsingin ja keskushallinnon todella päättää niin monista asioista samalla tavalla koko maassa.
Tämä on lähtökohta laajemmalle Maakuntien Sveitsi -raportille, joka julkaistaan myöhemmin Kasvuinstituutin sivulla. Nyt julkaistava tiivistelmä on ennakkomaistiainen siitä, millaiseen suuntaan Suomen aluehallintoa voisi seuraavaksi kehittää.
Ajatus ei ole uusi. Vierailin Sveitsissä keväällä 2017 ja kiinnostuin erityisesti siitä, kuinka maan suora demokratia yhdistyy kantonien poikkeuksellisen vahvaan taloudelliseen ja poliittiseen itsenäisyyteen. Kirjoitin aiheesta ensimmäiset laajemmat raporttiversiot seuraavana vuonna. Tuolloin Suomessa valmisteltiin maakuntauudistusta, joka lopulta kaatui, ja myös alkuperäinen Sveitsi-raportti jäi julkaisematta. Vuonna 2019 EVA julkaisi kuitenkin Suomen Yhdysvallat -raportin, johon kirjoitin lyhyemmän osuuden Sveitsin hallintomallista. Nyt alkuperäistä ajatusta on syytä tarkastella uudelleen aivan toisessa tilanteessa.
Suomella on jo aluehallinto, valta puuttuu
Vuoden 2023 hyvinvointialueuudistus muutti Suomen hallintoa perusteellisesti. Maahan syntyi uusi vaaleilla valittu hallinnon taso, jolla on miljardien eurojen budjetit ja vastuu sosiaali-, terveys- ja pelastuspalveluista.
Silti yksi olennainen osa itsehallinnosta puuttuu: raha.
Hyvinvointialueet eivät kerää omaa veroa. Ne tekevät vaikeita päätöksiä sairaaloista, terveysasemista, henkilöstöstä ja palveluverkoista, mutta niiden rahoitus määräytyy pitkälti valtion kautta. Kun rahat eivät riitä, alue voi syyttää valtiota liian vähäisestä rahoituksesta ja valtio aluetta tehottomasta toiminnasta. Äänestäjän on vaikea tietää, kuka lopulta on vastuussa.
Tässä suomalaisen järjestelmän perusongelma on ilmeinen: valta, raha ja vastuu ovat eri paikoissa.
Sveitsissä periaate on toinen. Liittovaltio, 26 kantonia ja yli kaksituhatta kuntaa muodostavat kolme hallinnon tasoa, joilla jokaisella on omaa päätösvaltaa ja verotusoikeutta. Kantonit ovat todellisia poliittisia yhteisöjä, joilla on omat parlamenttinsa, hallituksensa, perustuslakinsa ja tuomioistuimensa.
Kun kantoni tarjoaa palvelun, sen täytyy suurelta osin myös miettiä, kuinka palvelu rahoitetaan. Jos veroa nostetaan, kansalainen näkee päätöksen omassa verotuksessaan. Vastuu tulee näkyväksi.
Vahva valtio tarvitsee vahvat alueet
Suomen ei pidä kopioida Sveitsiä. Suomen historia, väestörakenne ja käsitys julkisten palvelujen yhdenvertaisuudesta ovat erilaisia.
Sveitsin tärkein opetus on järjestelmän logiikka.
Valtakunnan tasolle kuuluvat puolustus, ulkopolitiikka, rajaturvallisuus, perusoikeudet, sosiaaliturvan suuret linjat, kansallinen infrastruktuuri, makrotalous ja EU-politiikka. Niissä Suomi tarvitsee vahvan valtion.
Monet muut ratkaisut voidaan tehdä lähempänä ihmisiä ja paikallisia olosuhteita.
Harvaan asutun Lapin, teollisen Pohjanmaan, kasvavan Pirkanmaan, Uudenmaan ja Venäjän rajan sulkeutumisesta kärsivän Itä-Suomen ongelmat eivät ole samanlaisia. Siksi niiden ei tarvitse ratkaista kaikkia asioita samalla tavalla.
Yhdenvertaisuus tarkoittaa kansalaisten oikeuksien turvaamista. Se ei edellytä saman hallintomallin, saman palveluverkon tai samojen elinkeinopoliittisten keinojen käyttämistä kaikkialla. Raportin keskeinen lähtökohta on subsidiariteetti: päätös tehdään mahdollisimman lähellä sitä tasoa, jolla asia voidaan järkevästi ratkaista.
Maakunnille valtaa, mutta myös vastuuta
Suomen seuraava aluehallintouudistus voisi lähteä yhdestä yksinkertaisesta periaatteesta:
Vallan pitää seurata tehtävää, rahan pitää seurata valtaa ja vastuun pitää seurata rahaa.
Tämä tarkoittaisi pitkällä aikavälillä nykyistä vahvempia maakuntia. Maakuntaliittojen aluekehitystehtävät ja hyvinvointialueiden palveluvastuu voitaisiin yhdistää yhdeksi vaaleilla valituksi maakunnalliseksi tasoksi.
Maakunnalla voisi olla rajattu oma verotusoikeus. Kyse ei pitäisi olla uudesta verosta nykyisten päälle. Maakuntaveron käyttöönottoa pitäisi vastata valtion verotuksen alentamisella.
Samalla maakunnan pitäisi hyötyä onnistumisestaan. Jos se houkuttelee investointeja, kasvattaa työllisyyttä ja vahvistaa yritystoimintaa, osan kasvaneesta veropohjasta pitäisi jäädä alueelle. Muuten maakunnalle syntyy liian heikko kannustin tehdä pitkäjänteistä elinkeinopolitiikkaa.
Alueellinen verovastuu edellyttää samalla vahvaa tasausjärjestelmää. Kainuu, Lappi tai Etelä-Savo eivät voi rahoittaa palveluja samoista lähtökohdista kuin pääkaupunkiseutu. Sveitsin järjestelmässä alueiden välistä kilpailua tasapainottaa mittava rahoitustasaus. Sen periaatteessa olisi Suomelle paljon opittavaa: kilpailu ja kansallinen solidaarisuus voivat toimia samassa järjestelmässä.
Kansalaiselle oikeus pysäyttää huono päätös
Sveitsin ehkä tunnetuin erityispiirre on suora demokratia. Sen merkitys ulottuu paljon yksittäisiä kansanäänestyksiä syvemmälle.
Kun poliitikot tietävät, että kansalaiset voivat viedä päätöksen kansanäänestykseen, päätöksiä täytyy perustella paremmin jo valmisteluvaiheessa. Kompromissien hakeminen alkaa ennen kriisiä.
Suomeen voisi ensimmäisessä vaiheessa luoda sitovat maakunnalliset kansanäänestykset. Riittävän suuri määrä alueen asukkaita voisi vaatia merkittävän päätöksen kansanäänestykseen. Suurista investoinneista voitaisiin kokeilla myös niin sanottuja finanssireferendumeja, joissa kansalainen joutuisi arvioimaan sekä hankkeen hyödyt että kustannukset.
Samalla maakunnille pitäisi antaa todellinen kokeiluoikeus. Kainuun, Pohjois-Karjalan, Etelä-Pohjanmaan tai Varsinais-Suomen pitäisi voida kokeilla määräajaksi uusia ratkaisuja esimerkiksi lupahallinnossa, koulutuksessa, palvelujen järjestämisessä tai elinkeinopolitiikassa.
Kokeilujen pitää olla mitattavia. Jos jokin toimii, sitä voidaan jatkaa. Jos se epäonnistuu, siitä luovutaan.
Itä-Suomesta voisi aloittaa
Juuri nyt luontevin kokeilualue olisi Itä-Suomi. Suunnitellut erityistalousaluekokeilut Imatran seudulle ja Kainuuseen ovat täysin riittämättömiä, jotta niillä olisi merkitystä koko Suomen taloudelle. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja itärajan sulkeutuminen muuttivat koko Itä-Suomen taloudellisen aseman nopeasti. Matkailu, kauppa, logistiikka, kiinteistömarkkinat ja investoinnit kärsivät samaan aikaan, kun alueen turvallisuuspoliittinen merkitys kasvoi.
Vanhan aluepolitiikan vastaus olisi uusi tukiohjelma. Parempi vastaus voisi olla antaa alueelle enemmän välineitä tehdä itse.
Itä-Suomen erityisalueessa voitaisiin yhdistää investointikannustimet, yhden luukun lupahallinto, nopeammat energia- ja verkkoliitynnät, T&K-kannustimet, koulutuspolitiikka ja rajattu alueellinen verovastuu. Tarkoituksena olisi testata, mitä tapahtuu, kun ongelma-alueelle annetaan tukien lisäksi myös toimintakykyä.
Tämä olisi samalla askel kohti laajempaa muutosta suomalaisessa aluepolitiikassa. Määräaikaisten projektien sijaan alueiden kilpailukyky pitäisi rakentaa pysyvien instituutioiden varaan.
Yritys tekee miljardiluokan tehdasinvestoinnin vuosikymmeniksi. Perhe muuttaa uudelle paikkakunnalle pitkäksi aikaa. Tutkimus- ja osaamiskeskittymät syntyvät vuosissa tai vuosikymmenissä. Niitä ei rakenneta kolmivuotisella hankerahalla.
Suomen kannattaa hyväksyä hallittu erilaisuus
Sveitsin ehkä tärkein saavutus on, että se pystyy pitämään hyvin erilaiset alueet saman valtion sisällä antamalla niille huomattavasti tilaa päättää omista asioistaan.
Suomessa lähtökohta on usein ollut päinvastainen: samanlaisilla säännöillä on pyritty takaamaan yhdenvertaisuus koko maassa.
Tulevaisuudessa tarvitsemme enemmän hallittua erilaisuutta.
Savon ei tarvitse tehdä kaikkea samalla tavalla kuin Uusimaa. Pohjanmaan ei tarvitse ratkaista kaikkia asioita samoin kuin Lapin. Pirkanmaa voi löytää yhden kasvumallin, Kainuu toisen ja Satakunta kolmannen. Oulun seutu voi kukoistaa omalla reseptillään.
Valtion tehtävä on taata yhteiset perusoikeudet, turvallisuus ja solidaarisuus. Maakunnan tehtävä on kantaa nykyistä suurempi vastuu siitä, kuinka alue menestyy.
Myöhemmin julkaistavassa laajemmassa Maakuntien Sveitsi -raportissa käsitellään yksityiskohtaisemmin Sveitsin historiaa, federalismia, kantonien verovaltaa, suoraa demokratiaa, verokilpailua, rahoitustasausta ja velkajarrua sekä vertaan järjestelmää Suomen lisäksi muun muassa Saksaan ja muihin hajautetun hallinnon malleihin. Kuten mainitsin, raportti pohjautuu vuonna 2017 Sveitsissä tekemiini havaintoihin, vuonna 2018 valmistuneeseen ensimmäiseen käsikirjoitukseen sekä sen jälkeen tehtyyn laajaan päivitystyöhön. Vaikka raportin alkuperäinen versio jäi aikanaan julkaisematta maakuntauudistuksen kaaduttua, sen peruskysymys on vuonna 2026 ajankohtaisempi kuin koskaan.
Suomen seuraava suuri hallintouudistus voisi lähteä tästä ajatuksesta:
Vahva valtio ei tarvitse heikkoja maakuntia, vaan alueita, joilla on valtaa päättää, kykyä rahoittaa, vapautta kokeilla ja velvollisuus kantaa vastuuta.
Lue lisää:
- Swiss Federal Department of Foreign Affairs: Federalism
- Federal Department of Finance, Switzerland: The Swiss Tax System
- OECD: OECD Economic Surveys: Finland 2025 – Firming up growth and consolidating public finances
- EVA: Suomen Yhdysvallat – Näin alueuudistus pitäisi tehdä
- OECD: Zone-based policies as tools for regional development