Ronald Reaganin ympärille rakennettu talousmytologia elää sitkeästi myös Suomessa. Tarina kuuluu: veroja leikattiin, valtio pieneni, markkinat vapautettiin ja talous alkoi taas kasvaa. Samalla syntyi konservatiivisen talouspolitiikan yksi kuuluisimmista iskulauseista, “Starve the Beast”. Jopa markkinaliberaalit instituutioit sanovat nyt suoraan, että pitkälle vietynä kyse oli vakavasta virheestä.
Jan Erola / Kasvuinstituutti
Reaganilainen Starve the Beast -agenda oli yksinkertainen ja poliittisesti tehokas: Valtio ja paikallishallinto näänytetään leikkaamalla veroja niin rajusti, että julkinen talous ajautuu kriisiin. Sen jälkeen budjettileikkaukset, palvelujen heikentäminen ja yksityistämiset voidaan esittää välttämättömyytenä eikä ideologisena valintana.
Tätä myytiin vuosikymmeniä taloudellisena realismina.
Nyt merkittävä osa kansainvälisestä taloustutkimuksesta ja jopa markkinaliberaaleista instituutioista sanoo suoraan, että pitkälle vietynä kyse oli vakavasta virheestä.
Ironista kyllä, kaikkein julkistalouden näännyttämistä koskevat murskaavimmat arviot eivät ole tulleet vasemmistosta, vaan markkinaliberaaleilta toimijoilta.
Niitä ovat esittäneet muun muassa IMF, The Economist, monet markkina-ajattelua edustavat taloustieteilijät ja finanssimaailman instituutiot.
The Economist kirjoitti jo vuonna 2010 otsikolla Austerity Alarm, että “austerity lobby is the more dangerous” vertaillessaan innokkaimpia talouden elvyttäjiä ja budjetin leikkaajia. Austerity-termillä tarkoitetaan talouskuria ja säästöpolitiikkaa. Lehden mukaan finanssikriisin jälkeinen säästövillitys oli muuttunut talouspoliittiseksi muodiksi, jossa hallitukset kilpailivat budjettileikkausten kovuudella, samaan aikaan kun yksityinen kysyntä oli edelleen heikko. Kuulostaako tutulta?
Lehti muistutti, että 1990-luvun onnistuneita säästöesimerkkejä, kuten Ruotsia ja Kanadaa, käytettiin väärin perustein mallina uudelle austerity-politiikalle. 1990-luvulla korot laskivat voimakkaasti ja valuutat heikkenivät, mikä tuki vientiä ja kasvua. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa nämä puskurit puuttuivat.
The Economist arvosteli yli menevää talouskuria jo vuonna 2010.
The Economistin johtopäätös oli: ilman kasvua tukevia mekanismeja yhtäaikainen säästöpolitiikka voi heikentää kasvua eikä vahvistaa sitä.
Paria vuotta myöhemmin lehti meni vielä pidemmälle otsikolla Perverse Austerity.
Siinä IMF:n havaintoja pidettiin talouskeskustelullisesti hälytyskelloina. IMF oli havainnut, että liian aggressiivinen budjettikiristys saattoi jopa kasvattaa velkasuhdetta, koska talous supistui nopeammin kuin alijäämät vähenivät.
IMF:n silloinen pääekonomisti Olivier Blanchard tiivisti asian lauseeseen, joka olisi pitänyt painaa monen eurooppalaisen valtiovarainministeriön seinälle: “Going too fast will kill growth.”
Juuri näin monessa maassa tapahtui, mahdollisesti juuri nyt – ja kenties lähes koko 2008 finanssikriisin jälkeisen ajan – myös Suomessa.
Britanniassa David Cameronin ja George Osbornen austerity-linja myytiin vastuullisena taloudenhoitona. Lopputuloksena oli yksi modernin Britannian heikoimmista tuottavuusjaksoista, kroonisesti alhaiset investoinnit ja rapautuneet julkiset palvelut. Julkisen sektorin säästöistä tuli ideologinen identiteettikysymys. Jälleen, kuulostaako tutulta?
Kadotettu kasvu
Financial Times sekä riippumattomat ajatushautomot, kuten Resolution Foundation ja Institute for Government ovat sittemmin dokumentoineet, kuinka Britannian infrastruktuuri, paikallishallinto ja palvelukyky heikkenivät vuosien aliresursoinnin seurauksena samalla kun pitkän aikavälin kasvu jäi vaisuksi.
Velka ei kadonnut, mutta kasvu katosi.
Euroalueella seuraukset olivat vielä rajumpia. Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa finanssikriisin jälkeinen säästöpolitiikka syvensi taantumaa vuosiksi. IMF joutui käytännössä myöhemmin myöntämään, että finanssipolitiikan niin sanotut kertoimet on aliarvioitu.
Vuonna 2013 Olivier Blanchardin ja Daniel Leighin IMF-paperi Growth Forecast Errors and Fiscal Multipliers totesi suoraan, että talousennusteet olivat aliarvioineet säästöpolitiikan aiheuttaman kasvutuhon.
Paperin tärkein viesti oli: mitä enemmän maat kiristivät finanssipolitiikkaa kriisin keskellä, sitä enemmän kasvu romahti odotettua pahemmin.
IMF myönsi diplomaattiseen taloustieteelliseen kieleen muotoillen, että eurooppalaisia talouksia oli ajettu liian rajuun yhtäaikaiseen budjettikuriin väärillä oletuksilla.
Wall Street Journal kiteytti tilanteen otsikolla: “IMF Details Errors in Calling for Austerity”.
Washington Post meni vielä suoremmin: IMF:n pääekonomistin “mea culpa”.
IMF:n mukaan käytetyt finanssipoliittiset kertoimet olivat olleet täysin liian pieniä. Oli oletettu, että pieni säästö vähentää talouskasvua vain vähän. Todellisuudessa vaikutus saattoi olla moninkertainen.
Toisin sanoen: hallitukset uskoivat säästävänsä itsensä vakauteen, mutta samalla ne murskasivat oman veropohjansa.
USA:n liittovaltion budjetivaje vuosina 1900–2025, prosentteina. (Lähde: usgovernmentspending.com)
Reaganilaisen Starve the Beast -ajattelun ydinongelma on olettaa, että julkisen sektorin heikentäminen vapauttaa markkinat automaattisesti tuottavaan kasvuun.
Todellisuudessa usein tapahtuu jotain muuta: infrastruktuuri rapautuu, koulutus kärsii, alueellinen ostovoima heikkenee, investointihalukkuus laskee ja julkiset järjestelmät alkavat toimia huonommin. Lopulta yksityistäminen esitetään ainoana ratkaisuna ongelmiin, jotka on osittain itse aiheutettu.
Yhdysvaltain liittovaltion velka räjähti Reaganin aikana. Samalla syntyi republikaanisen talouspolitiikan pysyvä paradoksi: veroja leikattiin jatkuvasti, mutta menoja ei leikattu samassa suhteessa, varsinkaan puolustusmenoja. Tuloksena oli velkaantumisen kiihtyminen, jota myöhemmät republikaanihallinnot jatkoivat.
Silti samaa politiikkaa markkinoitiin vuosikymmeniä “fiskaalisena vastuullisuutena”. Suomessa tämä keskustelu jäi käytännössä käymättä. Täällä omaksuttiin erityisesti eurokriisin jälkeen ajatus, että “vastuullisuus” tarkoittaa lähes automaattisesti julkisen kulutuksen leikkaamista riippumatta suhdannetilanteesta.
Samalla Suomi ajautui lähes puolentoista vuosikymmenen heikon kasvun jaksoon. Nokian romahdus selittää osan talouskurimuksesta, kuten myös väestörakenne ja euroalueen ongelmat.
Mutta yksi tekijä oli myös krooninen investointivaje ja jatkuva finanssipoliittinen varovaisuus tilanteessa, jossa talous olisi tarvinnut kasvua tukevia investointeja.
Muut Pohjoismaat investoivat kasvuun
Samaan aikaan Ruotsi investoi aggressiivisemmin infrastruktuuriin, teollisuuspolitiikkaan, innovaatioekosysteemeihin ja alueelliseen kehitykseen. Norja käytti valtion kapasiteettia strategisesti. Tanska yhdisti markkinatalouden aktiiviseen teolliseen siirtymäpolitiikkaan. Suomi jäi usein puolustamaan budjettisymboleita itse kasvun kustannuksella.
Tästä ei seuraa, etteikö alijäämillä ei olisi merkitystä. On täysin mahdollista kannattaa markkinataloutta, yrittäjyyttä, kilpailua ja tehokasta julkista sektoria samalla kun pitää ideologista austerity-politiikkaa taloudellisesti vahingollisena.
Juuri tähän suuntaan suuri osa kansainvälisestä talouskeskustelusta on liikkunut. Keskeinen kysymys ei ole “julkinen hallinto vai markkinat”. Keskeinen kysymys on, rakennetaanko kasvua vai kuristetaanko sitä.
Modernit menestyvät markkinatalousvaltiot eivät yleensä ole heikkoja, vaan tehokkaita valtioita. Ne investoivat koulutukseen, energiaan, infrastruktuuriin, tutkimukseen ja turvallisuuteen, samalla kun ne pitävät markkinat kilpailtuina ja yritysilmaston vahvana.
Yhdysvallat on historiallisessa tarkastelussa tästä erinomainen esimerkki: DARPA, NASA, puolustushankinnat, yliopistot, NIH, siruteollisuuden tukipolitiikka ja valtavat infrastruktuuri-investoinnit ovat kaikki olleet keskeisiä amerikkalaisen teknologis-taloudellisen ylivoiman rakentamisessa.
Silicon Valley ei syntynyt pelkästä valtionvastaisesta ideologiasta, vaan myös vahvasta valtiollisesta riskinotosta. Siksi Euroopan ja Suomen pitäisi viimein lopettaa 1980-luvun ideologisten talousmyyttien toistaminen.
Talouskasvu ei synny sillä, että yhteiskunta näänyttää omia rakenteitaan. Kasvu syntyy investoinneista, vakaudesta, osaamisesta, infrastruktuurista ja pitkäjänteisestä strategisesta kyvykkyydestä.
Juuri siksi kaikkein vaarallisinta austerity- eli säästökuuripolitiikassa ei ole edes itse leikkaaminen. Vaarallisinta on se, että sitä myydään edelleen talouskasvun politiikkana, vaikka kansainvälinen taloushistoriallinen todistusaineisto kertoo päinvastaista.
Lähteet:
- The Economist: Austerity Alarm
- The Economist: Perverse Austerity
- IMF: Growth Forecast Errors and Fiscal Multipliers
- Reuters: Austerity should not be done too fast, IMF
- Wall Street Journal: IMF Details Errors in Calling for Austerity
- Washington Post: An amazing mea culpa from the IMF’s chief economist on austerity
- Cato Journal: Starve the Beast: A Further Examination
- The Independent Review: “Starve the Beast”: Origins and Development of a Budgetary Metaphor
- Russell Sage Foundation / Johns Hopkins University Press: Starving the Beast: Ronald Reagan and the Tax Cut Revolution
- Resolution Foundation: Ending Stagnation
- Institute for Government: Performance Tracker
