Ronald Reaganin ympärille rakennettu talousmytologia elää sitkeästi myös Suomessa. Tarina kuuluu: veroja leikattiin, valtio pieneni, markkinat vapautettiin ja talous alkoi taas kasvaa. Samalla syntyi konservatiivisen talouspolitiikan yksi kuuluisimmista iskulauseista: “Starve the Beast”. Jopa markkinaliberaalit instituutiot toteavat nyt suoraan, että pitkälle vietynä kyse oli vakavasta virheestä.
Jan Erola / Kasvuinstituutti
Reaganilainen Starve the Beast -agenda oli yksinkertainen ja poliittisesti tehokas: Valtio ja paikallishallinto näännytetään leikkaamalla veroja niin rajusti, että julkinen talous ajautuu kriisiin. Sen jälkeen budjettileikkaukset, palvelujen heikentäminen ja yksityistämiset voidaan esittää välttämättömyytenä eikä ideologisena valintana. Veronalennukset tuovat poliitikoille suosiota alennusten edunsaajilta, mutta veropohjan murenemisen seurauksista mieluummin vaietaan.
Tätä myytiin vuosikymmeniä taloudellisena realismina.
Nyt merkittävä osa kansainvälisestä taloustutkimuksesta ja jopa markkinaliberaaleista instituutioista myöntää, että pitkälle vietynä pedonnäännyttäminen ja siitä aiheutuva säästökuurittaminen ovat vakavia virheitä.
Perinteinen poliittinen vasemmisto toki pitää toistuvasti meteliä hyvintoimeentulevien ja varsinkin suuryritysten veronalennuksista. Mutta Suomessa ovat kovin vähäiselle huomiolle jääneet markkinaliberaalien toimijoiden murska-arviot julkistalouden näännyttämisestä, englantilaisittain “austeritysta”.
Niitä ovat esittäneet muun muassa IMF, The Economist -lehti, monet markkina-ajattelua edustavat taloustieteilijät ja finanssimaailman instituutiot.
The Economist kirjoitti jo vuonna 2010 otsikolla Austerity Alarm, että “austerity lobby is the more dangerous” vertaillessaan innokkaimpia talouden elvyttäjiä ja budjetin leikkaajia. Austerity-termillä tarkoitetaan siis talouskuria ja säästöpolitiikkaa. Lehden mukaan finanssikriisin jälkeinen säästövillitys oli muuttunut talouspoliittiseksi muodiksi, jossa hallitukset kilpailivat budjettileikkausten kovuudella, samaan aikaan kun yksityinen kysyntä oli edelleen heikko. Kuulostaako tutulta?
Lehti muistutti, että 1990-luvun onnistuneita säästöesimerkkejä, kuten Ruotsia ja Kanadaa, käytettiin väärin perustein mallina uudelle austerity-politiikalle. 1990-luvulla korot laskivat voimakkaasti ja valuutat heikkenivät, mikä tuki vientiä ja kasvua. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa nämä puskurit puuttuivat.
The Economistin johtopäätös oli: ilman kasvua tukevia mekanismeja yhtäaikainen säästöpolitiikka voi heikentää kasvua eikä vahvistaa sitä.
Paria vuotta myöhemmin lehti meni vielä pidemmälle otsikolla Perverse Austerity, perverssi säästöpolitiikka.
Siinä IMF:n havaintoja pidettiin talouskeskustelullisesti hälytyskelloina. IMF oli havainnut, että liian aggressiivinen budjettikiristys saattoi jopa kasvattaa velkasuhdetta, koska talous supistui nopeammin kuin alijäämät vähenivät.
IMF:n silloinen pääekonomisti Olivier Blanchard tiivisti asian lauseeseen, joka olisi pitänyt maalata monen eurooppalaisen valtiovarainministeriön seinälle: “Decreasing debt is a marathon, not a sprint. Going too fast will kill growth, and further derail the recovery” eli velan pienentäminen on maratonjuoksu, ei sprintti. Liian nopea tahti tappaa talouskasvun ja vaarantaa pitkän aikavälin taloustoipumisen.
Juuri näin monessa maassa tapahtui, mahdollisesti juuri nyt myös Suomessa – ja kenties lähes koko 2008 finanssikriisin jälkeisen ajan.
Britanniassa David Cameronin ja George Osbornen austerity-linja myytiin vastuullisena taloudenhoitona. Lopputuloksena oli yksi modernin Britannian heikoimmista tuottavuusjaksoista, kroonisesti alhaiset investoinnit ja rapautuneet julkiset palvelut. Julkisen sektorin säästöistä tuli ideologinen identiteettikysymys. Jälleen, kuulostaako tutulta?
Kadotettu kasvu
Financial Times sekä riippumattomat ajatushautomot, kuten Resolution Foundation ja Institute for Government ovat sittemmin dokumentoineet, kuinka Britannian infrastruktuuri, paikallishallinto ja palvelukyky heikkenivät vuosien aliresursoinnin seurauksena samalla kun pitkän aikavälin kasvu jäi vaisuksi.
Velka ei kadonnut, mutta kasvu katosi.
Euroalueella seuraukset olivat vielä rajumpia. Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa finanssikriisin jälkeinen säästöpolitiikka syvensi taantumaa vuosiksi. IMF joutui käytännössä myöhemmin myöntämään, että finanssipolitiikan niin sanotut kertoimet on aliarvioitu.
Vuonna 2013 Olivier Blanchardin ja Daniel Leighin IMF-julkaisu Growth Forecast Errors and Fiscal Multipliers totesi suoraan, että talousennusteet olivat aliarvioineet säästöpolitiikan aiheuttaman kasvutuhon.
Artikkelin tärkein viesti oli: mitä enemmän maat kiristivät finanssipolitiikkaa kriisin keskellä, sitä enemmän ja odotettua pahemmin kasvu romahti.
IMF myönsi diplomaattiseen taloustieteelliseen kieleen muotoillen, että eurooppalaisia talouksia oli ajettu liian rajuun yhtäaikaiseen budjettikuriin väärillä oletuksilla.
Wall Street Journal kiteytti artikkelin ydinviestin otsikolla: “IMF Details Errors in Calling for Austerity”.
Washington Post ilmaisi asian vielä suoremmin: “An amazing mea culpa from the IMF’s chief economist on austerity“, uskomaton “minun syytäni” -tunnustus IMF:n pääekonomistilta Olivier Blanchardilta.
IMF:n mukaan käytetyt finanssipoliittiset kertoimet olivat olleet aivan liian vähäisiä. IMF oli olettanut, että pieni säästö vähentää talouskasvua vain hieman. Todellisuudessa budjettileikkausten kielteinen talousvaikutus saattoi olla moninkertainen.
Toisin sanoen: hallitukset uskoivat säästävänsä itsensä vakauteen, mutta samalla ne murskasivat oman veropohjansa.
Reaganilaisen Starve the Beast -ajattelun ydinongelma on olettaa, että julkisen sektorin heikentäminen vapauttaa markkinat automaattisesti tuottavaan kasvuun.
Todellisuudessa usein tapahtuu jotain muuta: infrastruktuuri rapautuu, koulutus kärsii, alueellinen ostovoima heikkenee, investointihalukkuus laskee ja julkiset järjestelmät alkavat toimia huonommin. Lopulta yksityistäminen esitetään ainoana ratkaisuna ongelmiin, jotka on vähintään osittain itse aiheutettu.
Yhdysvaltain liittovaltion velka räjähti Reaganin aikana. Samalla syntyi republikaanisen talouspolitiikan pysyvä paradoksi: veroja leikattiin jatkuvasti, mutta menoja ei leikattu samassa suhteessa, varsinkaan puolustusmenoja. Tuloksena oli velkaantumisen kiihtyminen, jota myöhemmät republikaanihallinnot jatkoivat.
Silti samaa politiikkaa markkinoitiin vuosikymmeniä “fiskaalisena vastuullisuutena”. Suomessa valtiovarainministeri Iiro Viinasen ja budjettipäällikkö Raimo Sailaksen kaltaisia tiukkoja kirstunvartijoita tavataan pitää sankareina. Samalla 1990-luvun lamasta nousemisen selviytymistarinaa, kuten myöskään talvisodan eheytymistarinaan päättyvää 1930-luvun tiukan finanssipolitiikan hidastamaa talouskasvua ei ole haluttu sotkea kiusallisilla havainnoilla mahdollisesti suuristakin virheistä silloisissa talouspolitiikoissa. Paavo Haavikko uskalsi kritisoida Suomen Pankkia 1930-luvulla johtanutta Risto Rytiä teoksessaan Kansankunnan linja. Ilmeisimmin Rytin myöhempien urotekojen ja sotasyyllisyyden taakan takia tätäkään aihetta ei ole haluttu sittemmin pöyhiä. Jälleen jäi siis jotain oppimatta. Joka tapauksessa Suomessa omaksuttiin erityisesti eurokriisin jälkeen ajatus, että “vastuullisuus” tarkoittaa lähes automaattisesti julkisen kulutuksen leikkaamista riippumatta suhdannetilanteesta.
Samalla Suomi ajautui lähes puolentoista vuosikymmenen heikon kasvun jaksoon. Nokian romahdus selittää toki osan talouskurimuksesta, kuten myös väestörakenne ja perinteisten vientimarkkinoidemme talousongelmat.
Mutta yksi tekijä oli myös krooninen investointivaje ja jatkuva finanssipoliittinen varovaisuus tilanteessa, jossa talous olisi tarvinnut kasvua tukevia investointeja.
Muut Pohjoismaat investoivat kasvuun
Samaan aikaan Ruotsi investoi aggressiivisemmin infrastruktuuriin, teollisuuspolitiikkaan, innovaatioekosysteemeihin ja alueelliseen kehitykseen. Norja käytti valtion kapasiteettia strategisesti. Tanska yhdisti markkinatalouden aktiiviseen teolliseen siirtymäpolitiikkaan. Suomi jäi usein puolustamaan budjettisymboleita itse kasvun kustannuksella.
Tästä ei seuraa, etteikö alijäämillä olisi merkitystä. On täysin mahdollista kannattaa markkinataloutta, yrittäjyyttä, kilpailua ja tehokasta julkista sektoria samalla kun pitää ideologista austerity-politiikkaa taloudellisesti vahingollisena.
Juuri tähän suuntaan suuri osa kansainvälisestä talouskeskustelusta on liikkunut. Keskeinen kysymys ei edelleenkään ole “julkinen hallinto vai markkinat”, vaan rakennetaanko kasvua vai kuristetaanko sitä.
Modernit menestyvät markkinatalousvaltiot eivät yleensä ole heikkoja, vaan tehokkaita valtioita. Ne investoivat koulutukseen, energiaan, infrastruktuuriin, tutkimukseen ja turvallisuuteen, samalla kun ne pitävät markkinat kilpailtuina ja yritysilmaston vahvana.
Muuten monella tavalla varoittavana esimerkkinä toimiva Yhdysvallat on historiallisessa tarkastelussa kuitenkin kasvun perustusten rakentamisessa myös myönteinen esimerkki: DARPA, NASA, puolustushankinnat, yliopistot, NIH, siruteollisuuden tukipolitiikka ja valtavat infrastruktuuri-investoinnit ovat kaikki olleet keskeisiä amerikkalaisen teknologis-taloudellisen ylivoiman rakentamisessa.
Silicon Valley ei syntynyt pelkästä valtionvastaisesta ideologiasta, vaan myös vahvasta valtiollisesta riskinotosta. Siksi Euroopan ja Suomen pitäisikin viimein lopettaa 1980-luvun reaganilaisten ja thatcherilaisten ideologisten talousmyyttien toistaminen.
Talouskasvu ei synny sillä, että yhteiskunta näänyttää omia rakenteitaan, vaan investoinneista, vakaudesta, osaamisesta, turhan regulaation ja byrokratian pikaisesta purkamisesta, infrastruktuurista ja pitkäjänteisestä strategisesta kyvykkyydestä.
Juuri siksi austerity- eli säästökuuripolitiikassa on leikkaamisen sijaan vaarallisinta, että sitä myydään edelleen talouskasvun politiikkana, vaikka kansainvälinen taloushistoriallinen todistusaineisto kertoo aivan päinvastaista.
Lähteet:
- The Economist: Austerity Alarm
- The Economist: Perverse Austerity
- IMF: Growth Forecast Errors and Fiscal Multipliers
- IMF/Olivier Blanchard: Driving the Global Economy with the Brakes On
- Reuters: Austerity should not be done too fast, IMF
- Wall Street Journal: IMF Details Errors in Calling for Austerity
- Washington Post: An amazing mea culpa from the IMF’s chief economist on austerity
- Cato Journal: Starve the Beast: A Further Examination
- The Independent Review: “Starve the Beast”: Origins and Development of a Budgetary Metaphor
- Russell Sage Foundation / Johns Hopkins University Press: Starving the Beast: Ronald Reagan and the Tax Cut Revolution
- Resolution Foundation: Ending Stagnation
- Institute for Government: Performance Tracker